Näyttelyosuus on rakennettu edellisvuotisen arkkitehtuuribiennaalin päälle kierrättäen materiaalia ja teemaa. Kokonaisuus käsitti video- ja valokuvadokumentaatioita kollektiivisesti suoritetuista tehtävistä ja teoista, sekä näiden tehtävien ja tekojen lopputuotoksia ja jäännöksiä. Lähtökohta tehtäville ja teoille on Japanin itärannikon vuoden 2011 katastrofin jälkeinen yhteiskunta. Arkkitehtuuribiennaali kyseli jälleenrakentamishalukkuuden perään; taiteen biennaali tarkastelee (taide)yhteisön kollektiivista luomispotentiaalia.

Koki Tanakan tehtäviä suorittavat eri taide- ja käsityöalojen ammattilaiset keskenään. Parturi-kampaajat, keraamikot ja runoilijat työskentelevät perinteisesti itsenäisesti. Tehtävissä he joutuvat tilanteeseen, jossa omasta näkemyksestä täytyy neuvotella useiden toisten, yhtä ammattiylpeiden tekijöiden kanssa. Työkalut löytyvät yhteisestä ammattikielestä. Teosten tehtävät tuottavat puhetta ja kokeellista toimintaa yhdentekevien pulmien ratkaisemiseksi. Tanaka otsikoi tehtävät nimellä precarious tasks, toisin sanoen epävarmoja, epäilyttäviä tai vaarallisia tehtäviä, jolla hän kenties viittaa prosessiin ilman ennalta määriteltyä lopputulosta.

Hyödyttömiltä vaikuttaviin tehtäviin paneutuneet taiteilijat herättävät kysymyksiä todellisuuden simuloimisesta taiteessa. Miksi puuhata keskenään, kun on todellisiakin ongelmia ratkottavana? Näyttelyn kuraattorin, Mika Kurayan, sanojen mukaan Tanakan teokset toimivat metaforana yhteistyölle ja jälleenrakentamiselle. Vaikka ratkaisun avaimet ovat kommunikoinnissa ja vuorovaikutuksessa, teosten pulmissa sekä ison mittakaavan kriisitilanteissa jaetaan epävarmuuden tunne, koska ponnistelun tuloksista ole takeita. Teosten aiheiden yhdentekevyys saattaakin paljastaa kriittisen, mutta miksei myös ironisen sävyn teoskokonaisuudessa. Voisi siis myös yhtä hyvin kysyä, minkälaisia konkreettisia vastauksia yhteiskunta odottaa taiteilijoilta - kuvittelun, ideaalin (kritiikin), esteettisyyden, haurauden ja epävarmuuden ammattilaisilta?